Sopivasti onnellinen

Hiljaiselooni on ollut syynsä. Kiire. Niin kiire, ettei kerkeä edes itseään nähdä. Kun vaihtaa vuoden sisällä miehen, asunnon ja työpaikan, niin jokseenkin enää vain lapset on vaihtamatta. Sekin olisi saattanut tänään onnistua iltatorilla, mutta päätin kuitenkin vielä pitää nuo.

Ollut kyllä niin hämmentävän tunnerikas viikko ja tämä päivä, että vihdoin saan puskettua tännekin tarinaa. Mistähän lie aloittaisi. Kun rallaa joka päivä töissä eri kaupungissa, ja kotejakin on kahdessa kaupungissa, on välillä varma löytävänsä nuo loputkin gerbiilit kotiin tullessa sähköjohdossa kiinni sätkimässä, mutta toistaiseksi elukat elossa. Koira on ulkoistettu kesähoitolaan mammalle, lasten nouto ulkoistettu ostetulle varamummolle ja muina kriisipäivinä exälle. Elämä on ulkoistettu tapahtumaan whatsappin, skypen, auton hands freen ja muiden sähköisten vempaimien välityksellä kaikkiin suuntiin. Livekontaktit tuppaa jäämään väliin ns. vapaa-ajalla, jota joka päivä suon itselleni tunnin tai kaksi. Yleensä keskellä yötä. Koska ruuhkavuodet. Jos näistä vuosista kukaan kykenisi varoittamaan oikeasti järkeen saakka porautuvalla tasolla, jäisi kaikki töihin assan vessan kassalle ja pysyisi lapsettomana sinkkuna. Onneksi ei ole tarpeeksi toimivaa kristallipalloa (sillä kuka väittää etteikö moista tämmöisellä noidalla olisi), sillä jäisi kyllä kokematta ne kaikki onnenkin hetket.

Koska oma suku on kaukana, eikä exän ja ruuhkavuosia elävien kavereidenkaan varaan voi laskea aina työjuttujen vuoksi ulkoistettavaa lasten hoidosta hakua, ostin meille mummon. Varamummo. Paras sijoitus ikinä! Jonakin epätoivon yönä, kun mukulat oksensi ja hakkasin epätoivoisena viimeisiä ehjiä kallon rippeitäni seinän kulmaan, ja raastoin ranteita auki viivottimella, päätin ratkaista apuongelmat rahalla. Hetki netissä toi eteen sivuston, jonne sai jättää hakemuksen tai ilmoittaa itsensä lapsenvahdiksi. Ei muuta kun avunhuuto tulille ja varamummon metsästykseen. Homma vähän jäi, koska se kiire… Lopulta revin väkisin ajan soittaakseni yhdelle lupaavan hakemuksen laittaneelle. Puhelu meni hyvin ja sovittiin treffit. Jo puhelussa kävi ilmi, että hän olikin lasten tarhakaverin mummo, jonka olin tavannut jo vuosien varrella useasti päiväkodilla. Lottovoitto. Varamummo tuli sovittuna aikana jäätelökakun ja suklaalevyn kanssa ja rupesi heti ovelta heittämään läppää Pylleröiden kanssa. Ihan kuin olisi saatu oma mummo kotiin! Ei muuta kuin kalenteri täyteen varamummovarauksia. Eka hoitokerta jännitti minua enempi kuin tyttöjä. Kotiin tullessa meinasin alkaa parkumaan, mutta onnesta. Pylleröt tulee ovelle vastaan sokeria suupielistä pyyhkien, ja kiljuen että mummo paistaa lettuja! Sen lisäksi että letut oli myös minulle sopivia gluteenittomia, olivat nuo käyneet ostamassa päälle vaniljajätskiä. Lisäksi hellalla odotti kattilallinen spagettia ja ämpärillinen jauhelihakastiketta. Selvisi sitten mummon tulevan kymmenhenkisestä lapsuuden kodista. 😀 Noh, ei tarvinnut tehdä ruokaa ainakaan kolmeen päivään. Lähtiessä mummo suukotti ja halasi tytöt. Ja mä olin vaan tajuttoman kiitollinen. Samasta mummoilusta on nyt saatu nauttia pari kuukautta. Kunnon mummon tapaan, antaa tuo lapsille periksi kaikki kaakao-, keksi-, karkki-, ja jäätelöpyynnöt ja sitten yhdessä juonivat ja supattavat salaisuuksiaan. Että ”ihan vaan puistossa käytiin”… Yhdellä kerralla oli kotiin tullessani menossa tortillabileet. Lisäksi oli taas paistettu lettuja, keitetty vadillinen perunoita ja kattilallinen kanakastiketta. Mikään palkka ei riitä korvaamaan noita meidän saamia tunteita siitä, että lapsilla on taas yksi luotettava aikuinen lisää elämässään. Ja vähintään yhtä paljon tuo on minun mielenterveyden hoitoa ruuhkavuosien keskellä. Parhautta.

Tänään oli itku kurkussa muuten. Alati vähenevillä yöunilla on osansa, mutta oli meinaan pikkuisen herkkä hetki, kun lapset olivat viimeistä päivää päiväkodissa, jonka tädit ja mummot ovat kasvattaneet noista ihmisiä viimeiset kolme vuotta. Aamun viennin kesti vielä, mutta iltapäivä oli paha. Eläkkeelle jäävä hoitajamummu kehui kuinka paljon on tykännyt meidän Pylleröistä, kuinka ihania heistä on kasvanut ja kuinka ikävä tulee. Nuo tädit ovat nähneet kolme vuotta lapsiani 8h päivässä, kun itse näen lapsia hereillä noin 3-4 tuntia. Ei nuo ole minun kasvattamia, vaan päiväkodin jokaisen aikuisen! Ei riitä sanat tämänkään kiitollisuuden määrään, mitä koen heitä kohtaan. Pylleröt ovat saaneet olla ns. normaaleina lapsina pienryhmässä, jossa on suurella osalla lapsista erityishaasteita arjessa selviämiseen. Voiko olla parempaa paikkaa kasvaa ymmärtämään ja arvostamaan ihmisten erilaisuutta? Pylleröni eivät ole ikinä puhuneet vammaisista tai oudoista lapsista, vaan heille on kaikille nimet, Pylleröt tietävät kunkin erityistarpeet ja ovat kutsuneet jokaisen heistä syntymäpäivilleen. Ei minun rahkeet olisi riittäneet moisen avoimen hyväksynnän määrän opettamiseen ikinä.

Viime aikoina olen odottanut lähinnä ”Vuoden paskin äiti” -titteliä. Mutta ehkä ei kaikki ole mennyt pieleen, kun nuo tänäänkin hyökkäsivät halaten sanomaan olevani maailman paras äiti. En ehkä paras, mutta ainoa. Tunkiessani kottikärryn kokoiseen autoomme taas seitsemää kassia matkataksemme 1,5h kakkoskotiimme, kirosin taas lähdön vetävän pinnan niin pirun kireälle, että menee yhdeksi tiuskimiseksi taas. Siis minulta. Pylleröt oli nätisti ja kuuntelivat stressiäidin itkupotkareita tyynenä, ilmeellä ”just joo”. Heti alkumatkasta näimme paloauton ja ambulansseja ajavan pillit päällä ohitsemme. Pylleröt pohtivat, että toivottavasti ei ole käynyt kellekään pahasti. Ensimmäinen silmien kuivaksi räpsyttelyhetki äidille. Parin kilsan päästä päädyimme kolaripaikalla, jota lähestyin valmiina käskemään katsomaan ihan muualle… Tien penkalla seisoi pieni tyttö, äitiään kädestä pitäen ja nallea roikottaen. Takapenkiltä kuului ”onneksi tuo lapsi on kunnossa”. Toinen räpyttelyhetki äidille. Hetken ajettuamme sujautin salaa ostamani Robinin levyn soittimeen ja vilkaisin peilistä Pylleröiden ilmeet, kun Boom kah kajahti ilmoille. Priceless. Ja sitten ei enää räpyttelytkään auttaneet, kun Pylleröt lauloivat kuorossa takapenkillä olevansa ”Sopivasti onnellinen”. Ja niin olen minäkin.

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s